Vuoden 1960 ylioppilaan puhe Rauman lukion lakkiaiset 5.6.2010

Arvoisat Rauman lukion opettajat, oppilaat ja juhlayleisö. Ja aivan erityisesti te, pian valkolakkinne saavat uudet ylioppilaat.

Minulla on ilo ja kunnia tervehtiä teitä sen joukon ja niiden joukkojen nimissä, jotka 50 vuotta sitten, siis keväällä 1960 pääsi ylioppilaaksi Rauman lyseosta ja tyttölyseosta. Lyseota, tuota meille rakasta koulua ei valitettavasti enää ole siinä kanaalin rannalla keskellä kaupunkia. Tyttölyseosta on tehty tänä vuonna korkean luokan vanhainkoti.

Koulu ja maailma, jossa me elimme 1950-luvulla oli toisenlainen kuin maailmamme tänään. Tämän päivän ylioppilaan maailma ja opiskelun haasteet ovat vaativampia kuin aikoinaan meillä. Kilpailu on kiristynyt. Mutta ei elämä ole ollut aina helppoa tälle meidänkään joukolle. Me synnyimme viime sotien aikana tai niiden välissä 1940-luvun alussa. Meillä, ainakin itselläni on joitakin muistoja sota-ajalta. Meidän lapsuuttamme ja kouluvuosia leimasi sodan jälkeisen ajan erityispiirteet. Se oli pula-aikaa ja monenlaisen niukkuuden aikaa. Olimme kuitenkin sitä onnellista sukupolvea, joka sai kokea pula-ajan olojen ja elintason vähitellen kohentuvan vuosi vuodelta. Elimme Suomessa, joka kehittyi ja nousi jaloilleen vaikeuksien jälkeen. Tulevaisuus näytti silloin valoisammalta ja paremmalta kuin eilispäivä. Tänään tälläinen ajattelu ei välttämättä enää päde.

Me aloitimme lyseon vuonna 1952. Se oli kovien koitosten vuosi. Helsingissä oli kesällä olympialaiset. Minäkin oli stadionin katsomossa parina päivänä. Superjuoksija Emil Zatopekin ohella kisoista jäi mieleeni erityisesti Coca Cola. Tätä juomaa oli silloin Suomessa tarjolla ensimmäistä, vaan ei viimeistä kertaa. Keväällä -52 jouduin itsekin, yhdessä monien tässä joukossamme olevien kanssa tiukkaan paikkaan. Olen ollut elämäni aikana monissa kokeissa ja testeissä. Mutta ilmeisesti mitään tilannetta en ole niin jännittänyt ja pelännyt kuin sisäänpääsykoetta Rauman lyseoon. Vanhempi veljeni oli kertonut ja pelotellut joillakin lyseon omituisilla opettajilla. No, sisälle päästiin ja nuo opettajatkin tulivat vuosien aikana tutuiksi. Eivät he olleet välttämättä omituisia, mutta harvinaisen persoonallisia tyyppejä kylläkin. Rauha heidän muistolleen.

En tunne sisältäpäin nykyistä koululaitostamme, mutta uskon että koko koulumeininki ja pelin henki opettajien ja oppilaiden välillä meidän aikana oli hieman toista kuin nykyisin. Niin oli ilmeisesti lainsäädäntö ja pedagogiset metoditkin. En toki väitä, että silloin asiat olivat paremmin. Rauman lyseo oli 50-luvulla vain poikien ja nuorten miesten koulu. Tytöt olivat Tipulassa. Ei me pojat aina oltu enkeleitä. Tämä ilmeisesti vaati joskus ronskeja otteita opettajiltakin. Uskonnon ja sielutieteen lehtorimme Johannes ”Pokke” Honkavaara varoitti meitä etukäteen: ”Pojat, vasen on vahva, oikea vaarallinen!” Ja joskus Pokke tinttas, suoraan päin pläsiä. Eikä meille tullut mieleenkään lähteä valittamaan rehtorille tai kouluhallitukseen. Ei siihen aikaan. Ehkä tämä oli miesten karhea tapa pitää yllä kauhun tasapainoa luokassa. Tällä en toki halua yllyttää teitä opettajia sen paremmin kuin oppilaitakaan menneen ajan metodeille. Muistot kouluajalta Rauman lyseosta ovat voittopuolisesti myönteisiä ja puolen vuosisadan kultaamia. Uskon että luokkatoverini yhtyvät tähän. Olemme pitäneet viiden vuoden välein useita luokkakokouksia ja silloin palanneet takaisin – kuten teemme tänäänkin – ikimuistoisiin hetkiin kouluvuosinamme.

Nykyisessä tietoyhteiskunnassa me vanhan polven miehet emme aina oikein pysy kärryillä, tuskin niille pääsemmekään. Emme pärjää lapsillemme tai lastenlapsillemme läppärin tai kännykän käytössä. Mutta kyllä mekin koimme kouluaikanamme edistysaskeleita ihmiskunnan taipaleella. Muistan sen kun marraskuussa 1957, siis 6. luokalla (lukion 1:llä) kävelin aamulla koulukaverini kanssa kouluun. Iso-Hannun edessä aloimme tähyillä taivaalle. Siellä liikkui pieni kiiltävä tähti. Se oli venäläisten pieni Sputnik-avaruusalus, jonka sisällä matkasi Laika-koira. Avaruusaika oli alkanut ja silloin se oli meille iso juttu.

Mitä kaikkea onkaan tapahtunut sen jälkeen, Paljon hyvää mutta myös sellaista mikä ahdistaa. Luonnon ja ympäristön tilasta on tullut ongelma, työllisyydestä ja työttömyydestä on tullut ongelma. Eläkkeistä ja meistä eläkeläisistä on tullut ongelma.Opiskelupaikoista kilpailee yhä suurempi joukko nuoria. Viisikymmentä vuotta sitten käsikirjoitus meidän tulevaisuudelle ja opinnoille oli jotenkin yksinkertaisempi ja helpompi. Mutta nyt olemme vuoden 2010 nuorten ylioppilaiden lakkiaisissa. Haluan rohkaista ja kannustaa teitä opintojanne nyt jatkavia uusia ylioppilaita, ja muitakin koulun oppilaita. Teen sen lauseella, joka kuuluu seuraavasti: ”Nuoret leijonat karjuvat saalistaan.” Mistähän sanat ovat kotoisin, jostain Tarzan-kirjastako? Ei, sanat ovat Vanhan Testamentin virsikirjasta, virrestä eli psalmista 104:21.

Te tämän koulun valkolakkiset nuoret leijonat, naarasleijonat ja urosleijonat: Teillä on rohkeutta ja teillä on elämän nälkää. Siitä vaan rohkeasti eteenpäin ottamaan elämän kiristyvillä markkinoilla oman sukupolvenne oikeutettu ja kohtuullinen saalis. Saatte te karjuakin, kunhan vähän katsotte missä ja miten korotatte ääntänne. Teiltä vaaditaan enemmän kuin aikanaan meiltä, mutta te osaatte ja tiedätte myös enemmän. Hyvää matkaa ja hyvää kesää teille kaikille.
Kiitos siitä, että me Rauman lyseon ja tyttölyseon vanhat leijonat saimme saimme kutsun upeaan juhlaanne!

Teol. tri Olli-Pekka Lassila